Kisaraportti Tahko MTB 120 km:ltä 30.6.2012
Tahko MTB on itselleni ollut kauden päätapahtuma niin kauan, kuin olen maastopyörällä kilpaa ajanut. Ja niin se on monelle muullekin. Kyseessä on Suomen ainoa maastopyöräilykarnevaali, joka tuo paikalle tuhansia ihmisiä ja valtaosan lajin suomalaisista harrastajista. Suuri osa tapahtumaan osallistujista nauttii maisemista ja hienosta fiiliksestä, mutta kärjessä käydään tiukkaa kamppailua Suomen kovimman maastopyöräkisan voitosta. Tänä vuonna tarjolla oli matkoja 25 km:stä aina 240 km:iin asti. Valtaosa porukasta ajoi yhden täyden kierroksen, eli 60 km:n matkan. Itse osallistuin kahden kierroksen koitokseen, joten 120 km Tahkon hienoa maastoa oli tiedossa. Siinä mielessä tämän vuoden kisa oli poikkeuksellinen, että aiemmista vuosista poiketen reitillä oli runsaasti mutaa. Vaikka itse kisapäivä oli poutainen, kuluneina viikkoina oli kuitenkin satanut niin runsaasti, että märkiä paikkoja löytyi paljon. Siksi hurjapäiden 240 km olikin tänä vuonna todella raskas reissu vauhdista riippumatta.
Kisaan valmistautuminen oli tällä kertaa poikkeuksellinen. Edeltäneen viikon loppupuolella tein kolmeen otteeseen ylämäkivetoja Korkiksella, mutta muuten oli varsin kevyttä. Kisaviikon maanantaina kävin pyörällä töissä, tiistain muurailin autotallin sokkelia, keskiviikko oli taas rauhallisen työmatkapyöräilyn päivä, ja torstai kului jälleen muuraillessa. Startti Tahkolle tapahtui perjantaiaamuna, joten kauden pääkisaa edeltänyttä viikkoa ei ainakaan raskaaksi voinut kutsua. Ja siinäkin mielessä oli poikkeuksellista, etten erityisemmin tankannut. Aiemmin käytössä olleen tankkausjuoman jätin kokonaan pois, mutta yritin toki antikarpata viimeisinä päivinä. Ja kisaa edeltäneeseen iltaan tietenkin kuului irtokarkkien mättäminen, mutta sekin jäi huomattavasti tavallista vaisummaksi, kun yksi jumbosäkki riitti koko perheelle. :) 120 km:n kisan voittajaksi löytyi vielä muutamaa päivää ennen starttia useita ehdokkaita, mutta kaikki kuitenkin muuttui, kun Eepon nimi ilmestyi listoille. Lähtökohta siis oli, että vain kakkossijasta oli taisteleminen, sillä Eepo voittaisi kisan, vaikka rikkoisi matkan aikana muutaman rungon sekä kasan renkaita ja ketjuja. :) Lopulta kuitenkin osoittautui, että mies oli ilmoittautunut kisaan vain huoltaakseen vaimoaan Taijaa, joka lukeutui naisten 120 km:n ennakkosuosikkeihin. Kisa palautui siis paperilla varsin tasaiseksi. Ennakkoon vahvimmilla olivat Mäkelän seikkailijaveljekset Jaakko ja Ville, kaksinkertainen Tahko-kuningas Paavo sekä kanuunatoverit Jarkko ja Ari. Lisäksi lähtölistalla oli muutama venäläinen nimi, joiden kovuutta oli etukäteen vaikea arvioida. Joku varmaan nosti minutkin ennakkosuosikkien joukkoon, mutta itse en rehellisesti sanottuna uskonut mahdollisuuksiini ennen starttia. Toukokuussa ajettu TdT oli kuluvan kauden ainoa pitkä lenkki, ja olinkin kovin epävarma omasta jaksamisestani. Silti mieli oli innokas lauantaiaamuna, kun vuoden päätapahtuma oli aluillaan.
Kisaa on takana puolisen minuuttia. Skins-manageri Teemun peesi on aina hyvä paikka, joten siihen täytyi hakeutua heti alussa. :) Ville ja Jarkkokin olivat vielä tässä vaiheessa lähietäisyydellä.
Viivalla oli rauhallinen olo. Ei erityisemmin jännittänyt, vaan pikemminkin ilmassa oli intoa ja suurehkon urheilujuhlan tuntua. Tarkoituksena oli aloittaa rauhallisesti, sillä 120 km:n kisassa ei oikeasti ole mihinkään kiire. Mutta heti starttihetken jälkeen meinasi taas kuitenkin se kiire hiipiä puseroon. :) Kisan ensimmäiset kilometrit ajettiin ensin auton ja sitten mönkijän takana, ja alkuvauhti olikin startin kiihdyttelyä lukuunottamatta rauhallinen. Olen kuitenkin huono ajamaan isossa porukassa, ja putosinkin ryhmässä aika kauas muiden rynniessä kohti kärkeä. Ja kun sitten vapaa vauhti ensimmäisessä hiekkatieylämäessä alkoi, syke nousi samantien vahvasti punaiselle. Kisan alusta tulikin varsin hankala. Välillä oli kaikki pelissä, ja sitten taas välillä jono käytännössä pysähtyi, kun reitillä oli kapeampi kohta. Hiljalleen meno kuitenkin tasaantui, ja kun saavuttiin ensimmäisen kerran mummonmäeksi kutsuttuun tiukahkoon hiekkatieylämäkeen, härdelli oli hävinnyt. Tästä eteenpäin olikin aikaa ajaa puhtaasti omaa vauhtia. Moni 120 km:n kisaa ajanut kaveri oli edelläni, ja ilmeisesti sijoitukseni oli tässä vaiheessa kympin paikkeilla. Edellä olivat ainakin Mäkelän veljekset, Paavo, Jarkko ja venäläinen vieras Denis Kabanen. Ja muitakin siellä vielä oli. Tiesin kuitenkin omankin vauhtini olevan kohtuullista, sillä sain ylämäessä kiinni Skins-joukkueesta sekä managerin että Antin, ja seurakaveri Arikin oli likimain samassa vauhdissa. Yritin pitää ajamisen happotason osalta helppona, vaikkei jalka erityisena herkältä tuntunutkaan. Syke oli kuitenkin herkässä, sillä pienikin isku nosti lukemat lähelle maksimia. Toivoin sen olevan hyvä merkki. :) Ensimmäisissä ylämäissä tuli kuitenkin myös huolenaiheita, sillä fillari ei ollut ihan täydessä iskussa. Pienillä välityksillä vääntäessä takarengas hinkkasi niin reippaasti takahaarukkaan, että alkoi jo arveluttaa, joskohan fillari kestää koko reissua... Mutta eipä tuolle ollut mitään nopeasti tehtävissä, joten asian kanssa täytyi vaan yrittää tulla toimeen. Mutapätkien jälkeen rahina tosin kuulosti ajoittain lähes rungon sahaamiselta. :) Ajo kuitenkin jatkui ja yllättäen hiljalleen myös sujuvoitui. Kinahmille tuli kiivettyä, ja mäen päällä oli taas hienoa päästellä pitkää kivikkopolkua. Pari taitavaa Skins-tykkiä ja 29-Ninallaan kovaa ajaneen Arin päästin takaa ohi, ja sen jälkeen sainkin jonkin aikaa nauttia hyvistä polkupeeseistä. Omakin ajo oli kohtuullisen sujuvaa, vaikka korostetun varovasti pahat paikat otinkin. Ykkös-Kinahmin jälkeisellä hiekkatiellä hyvä mieli piristyi entisestään, sillä Martin oli tuliterällä 29-Cubellaan kannustamassa. Ensin pääsin kameraan, ja sen jälkeen Martin ajoi mut vielä kiinni, jotta ehdittiin vaihtaa pari sanaa. Vaikka kiinniajo tapahtuikin nopeasti, en ollut siitä huolissani, sillä Martinin tempojalka on tunnetusti vahva. :) Ja tästä ajo vaan sujuvoitui entisestään. Vältin koko ajan pahoja happoja, ja pääsin pikku hiljaa helpon ajamisen fiilikseen. Jälkimmäinen Kinahmin kiipeäminen oli melko kepeää kipittelyä, ja mäen päällä ajaminen taas maistui. Ainoa harmillinen tapahtuma tuossa vaiheessa kisaa oli kovassa vauhdissa olleen Mäkelän Villen ketjurikko, ja Villellä kuluikin polun varressa huoltotöissä kymmenisen minuuttia. Mbros-kaksikon sitkeys oli kuitenkin tiedossa, joten Villen kisa oli kaikkea muuta kuin ohi. Itse sain kierroksen loppupuolen hienoille polkupätkille parasta mahdollista seuraa, sillä pääsin ajelemaan niitä manageri Teemun peesissä. Erityisesti alamäissä ajolinjojen matkiminen oli silkkaa viihdettä. Pidin sormet kokonaan pois jarruilta ja pääsinkin sellaiseen polkuvauhtiin, etten olisi yksin siihen ikinä pystynyt. Muutamassa liian teknisessä paikassa jouduin antamaan hieman periksi, mutta polkupeesailu jatkui varmaan yhteensä puolisen tuntia. Ja uskallanpa väittää, että säästin Teemun ajolinjoja seuraillessani ainakin minuutin, eli kisan kannalta polkupeesillä oli reippaasti merkitystä. Jalkani tuntuivat vaan paranevan entisestään, ja reippaamman ylämäkipätkän jälkeen olinkin taas hetken yksin, kunnes edessä alkoi näkyä Arin ja Paavon selät. Itselleni tuli yllätyksenä se, että ajoimme kisan sijoilla 4-6. Edellä olivat vain Denis, Jaakko ja Jarkko. Matka jatkui hetken hyvässä porukassa, kunnes alettiin lähestyä kierroksen loppunousua, El Grandea. Oma jalkani oli niin helpon tuntuinen, että lähdin kiipeilemään ihan reipasta vauhtia kohti huippua. Ja pian olinkin taas yksin. Mäen päällä tuli vaihdettua muutama sana 60 km:n kisaa ajaneiden Sorviston Jaakon ja Tyynelän Samin kanssa, ja sitten olikin jo Tahkon uuden loppulaskun vuoro. Se oli muuten ongelmaton, mutta parinsadan metrin pätkä hissilinjaa alas noin 30%:n jyrkkyydellä oli tiukahko. Jyrkkä tuli ajettua ylivarovasti, mutta sen jälkeen vauhti oli taas hyvää. Aloitin toisen kierroksen nelossijalla, mutta eroa kärjessä ajaneeseen Denikseen oli yli seitsemän minuuttia. Mutta mikäpä oli toiselle kierrokselle lähtiessä, kun Jussi ja Heidi olivat tarjoamassa juomat ja marjapiirakat vauhtiin. :)
Ensimmäisen kierroksen loppumetreillä Tyynelän Samin seurassa.
Uusi kierros ja pullojen vaihto.
Uusi kierros alkoi hyvissä voimin, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hiekkatievauhtini olisi hyvää. Ainakaan Paavoon verrattuna. :) El Grandessa tullut ero olikin nopeasti kurottu umpeen, ja matka jatkui jälleen Paavon ja Arin seurassa. On hämmästyttävää, kuinka paljon eri ajajien vauhdit vaihtelevat eri alustoilla. Ari ja Paavo pystyivät ajamaan hiekkateillä paljon minua kovempaa, vaikken väsynyt ollutkaan. Erityisesti Paavon vetovuoroilla kyyti oli sitä luokkaa, että kukaan tuskin pääsi edellä karkuun. Miehen jalat jauhoivat tasaisesti ja maiseva vaihtui kovaa vauhtia. Meikäläisen lyhyillä vetovuoroilla vauhti aina putosi, mutta silti koko porukka eteni keskimäärin kelpo tahtia. Arilla oli polkupätkien alussa kramppivaivoja, mutta lyhyen tauon jälkeen porukka oli taas kasassa. Ja pian sitten tultiinkin taas mummonmäkeen, jonka yritin ajaa vahvahkolla väännöllä ylös. Erityisemmin en iskenyt, mutta ilmeisesti ylämäkivauhtini oli kuitenkin tänään melko hyvää, sillä mäen päällä olin taas yksin. Ja kun sitten saavuttiin ensimmäisen Kinahmin kipittelynousuun, takana näkyikin jo aiemmin ketjunsa katkaissut Ville, joka oli myös tullut Arista ja Paavosta ohi. Oma jalkani oli edelleen hyvä, vaikka pientä kramppivärinää jo esiintyikin. Joka tapauksessa ajo oli Kinahmin päällä oikein sujuvaa ja mukavaa. Pian tarjolla oli kuitenkin ristiriitaisia fiiliksiä. Keltapaita alkoi vilkkua horisontissa, eikä se voinut kuulua kellekään muulle kuin Jarkolle. Miehen alkuvauhti oli kisassa niin kovaa, ettei itselläni ollut mitään jakoa siihen vastata, mutta sittemmin krampit olivat alkaneet vaivata. Jarkolle, jos kelle, soisi superonnistumisen Tahkolla, joten vaikka oma sijoitukseni nousikin kolmanneksi, fiilis ei ollut pelkästään positiivinen. Matka kuitenkin jatkui, ja Ville oli tullut takaa sen verran reippaammin, että Kinahmilta laskun jälkeen matka jatkui kimpassa. Ja taas kerran täytyy myöntää, että hyödyin reippaasti Villen seurasta. Hiekkatievauhti oli niin kovaa, että istuin koko ajan kiltisti peesissä. Pian Ville huikkasi, että veli venäläisen pinkki paita näkyi edessä, joten siinäkin mielessä näytti hyvältä. Denis saatiinkin pian kiinni, ja lyhyt hiekkatieylämäki nosti meidän kaksikon sijoille kaksi ja kolme. Oma jaksamiseni oli edelleen hyvää, mutta lievät krampit alkoivat jo vaivata. Olisi varmaan pitänyt juoda enemmän, mutta olin päättänyt pärjätä kierroksen kahdella pullolla, eikä huoltopaikoille tietenkään ollut aikaa poiketa, joten näillä mentiin. :) Kakkos-Kinahmilla Villelle osui huono hetki, ja irtosinkin parhaimmillaan varmaan puolisen minuuttia karkuun, mutta jonkin ajan kuluttua kaksikko oli kuitenkin taas koossa. Kärjessä ajoi Villen velipoika Jaakko, ja vielä tässä vaiheessa näytti selvältä, että Jaakko tulee viemään kisan voiton. Siksi olikin melkoinen yllätys, kun Ville kertoi seuraavan hiekkatievetonsa aikana, että Jaakko näkyy horisontissa. Tilanne oli edelleen se, etten pystynyt vastaamaan Villen hiekkatievauhtiin muuta kuin peesailemalla. Siksi sanoinkin miehelle, että jos ollaan maalisuoralle asti yhdessä, jättäydyn peesailuni vuoksi suosiolla huonommalle sijalle. Ja Villen veto oli tosiaankin niin vahvaa, että pian Jaakko oli ajettu kiinni. Tässä vaiheessa homma alkoi käydä jotenkin epätodelliseksi, sillä ajoimme sijoilla 1-3, ja oma jaksamiseni oli edelleen hyvää, jos lisääntyvää kramppiherkkyyttä ei oteta huomioon. Matka jatkui hyvällä porukalla hyvässä hengessä, ja jonkinlaisena taktiikkana taisi olla, että hoidetaan homma porukalla kotiin, ja vahvin ratkaistaan vasta lopussa. Pääsi kuitenkin käymään niin, että Jaakko ja Ville jäivät, kun vedin porukkaa hieman suuremmassa polkuylämäessä. Tarkoituksellisesti en iskenyt, vaan kyse oli ihan perusvääntämisestä, mutta ylämäkijaksamiseni taisi tänään olla melko hyvää. Niinpä eroa tulikin ihan reippaasti, ja pääsin porukasta irti. Jaksamiseni oli edelleen ihan hyvää, mutta henkinen heikkous pääsi nyt kuitenkin vallalle. Niinpä yritin kiristää vauhtia vielä piirun verran, sillä varaa oli edelleen olevinaan. Tässä tuli kuitenkin tehtyä suuri virhe, sillä vaikka vauhti ehkä hetkellisesti nousikin, kramppiherkät jalat eivät lisärasituksesta tykänneet. Ja kun sitten hyppäsin pyörän selästä juostakseni yhden mutalutakon läpi, molemmat jalat kramppasivat totaalisesti. Molempiin takareisiin ilmestyi tennispallon kokoiset mokkulat, joita yritin hieromalla avata. Kovin tuskaista oli olevinaan, mutta hiljalleen jalat sai taas suoriksi. Ville oli tällä aikaa mennyt menojaan, ja itselleni oli epäselvää, pystynkö enää lainkaan ajamaan. Mutta kun pääsin pyörän selkään, jalat toimivat yllättävänkin hyvin. Ja kun hetken päästä jouduin taas jalkautumaan, osoittautui, että nimenomaan juokseminen oli myrkkyä koivilleni. Yksikin juoksuaskel aiheutti reippaan krampin, mutta kunhan pysyin pyörän selässä, pystyin etenemään kohtuullista vauhtia. Juoma oli totaalisen lopussa, ja fiilis oli sellainen, että voisin maksaa omaisuuden lasillisesta kylmää vettä. :) Uskallankin väittää, että numerolla 8376 yhden kierroksen kisaa ajanut herrasmies pelasti päiväni tarjoamalla juotavaa omasta pullostaan. Olo parani reippaasti, ja maaliin pääsy alkoi taas vaikuttaa mahdolliselta. Edessä oli kuitenkin vielä yksi iso koitos, El Grande, sillä ylämäkiajo ei tahtonut enää oikein sujua. Mäessä oli paljon yhden kierroksen ajajia, jotka taluttivat fillareitaan ja kannustivat samalla lopen uupunutta kiipeilijää. Vauhti oli h-i-d-a-s, mutta töppäre töppäreeltä mäki kuitenkin nousi ajamalla. Eikä taluttaminen tietenkään ollut kramppijalkojen vuoksi edes vaihtoehto. Vaikka ajoittain olinkin oikeasti pulassa, sain kuin sainkin väännettyä itseni mäen päälle. Arvelin kuitenkin, että Jaakon täytyy olla melko lähellä, joten loppulaskussa ei tällä kertaa ollut varaa varmistella. Laskettelinkin ajotaitojeni äärirajoilla, mutta yllättävää oli, että mäen jyrkin kohta oli lopulta helpompi ajaa kovaa kuin varmistellen. Ja kun nopea vilkaisu taaksepäin ei tuottanut näköhavaintoa Jaakosta, tiesin homman olevan pulkassa. Viimeinen kilsa olikin uupuneisuudesta huolimatta silkkaa riemua. Maaliin oli ehkä hienompaa ajaa kuin koskaan, sillä kovan ja rehdin kisan lisäksi fiilistä nosti kotiväki, jota oli monipäisesti maalialueella odottamassa. Ja kun Hannakin oli selvinnyt mallikkaasti 60 km:n kisasta, kaiken voi sanoa olleen maalissa hyvin. :)
Kisaa on jäljellä kymmenisen metriä. Olo oli irvistyksestä huolimatta taivasta hipova.
120 km:n kisan kärkikolmikko haastattelussa. Villellä on voittajan seppele kaulassaan, ja velipoika Jaakko antaa kommenttejaan.
Yksi maastopyöräilyn hienoista puolista on mielestäni siinä, että vahvin kuski voittaa yleensä kilpailun. Vaikka itselläni olisikin saattanut olla paremmalla maltilla saumat jopa kisan voittoon, oikeus toteutui Villen voittaessa. Kun mies korjasi ensimmäisen kierroksen puolivälissä rikkoutunutta ketjuaan kymmenen minuutin ajan ja nousi sieltä vielä kisan voittoon, minkäänlaista epäilystä koitoksen vahvimmasta kaverista ei ole. Kirjoitinkin toisaalle, että jos minä olisin voittanut, kisan vahvin mies olisi jäänyt toiseksi. Siksi toinen sija ei todellakaan harmittanut, vaan olin yhtaikaa sekä yltiötyytyväinen että hämmästynyt omasta ajostani. Sain laitettua itseni tiukoille, ja se riitti yllättävän korkealle myös tulosluettelossa, vaikka kisaan valmistautumisen piti olla kaikkea muuta kuin ideaalinen. Lisäksi itselleni tuli jälleen kristallinkirkkaaksi, ettei Tahkon kahdella kierroksella ole kiire yhtään mihinkään. Ensimmäinen kierros kannattaa ajaa helposti ilman liiallista rasitusta, sillä toisella kierroksella ehtii vielä tehdä lähes mitä tahansa, jos jaksamista vaan riittää. Mutta nyt onkin sitten mielenkiintoista miettiä sitä, mistä ihmeestä tällainen jaksaminen löytyi onnistuneen mutta tasapaksun alkukauden jälkeen... Kuten tuli jo sanottua, yhtään pitkää lenkkiä ei ollut takana, ja silti olisin piirun verran paremmalla maltilla todennäköisesti jaksanut ajaa vahvasti loppuun asti. Mihin niitä pitkiä lenkkejä siis tarvitaan? :)
Tätä miestä on suomalaisen maastopyöräilyn paljosta kiittäminen. Enkä tarkoita tuota keltapaitaista karvanaamaa, vaan sen vieressä seisovaa organisaattoria.
Tahkon voi taas sanoa olleen kanuunajuhlaa. Jos Villen ja Jaakon taannoinen houkuttelu seuraan olisi onnistunut, 120 km:n tulosluettelo olisi ollut melkoista luettavaa, mutta nytkin Arin hieno nousu neljänneksi ja Jarkon taistelu kuudenneksi olivat tosi kovia suorituksia. Viidennen sijan vei Samuli Ollanketo, seitsemäs oli Niko Vironen, ja lopussa väsähtänyt Paavo ajoi kahdeksanneksi. Neljän kierroksen kuningasretkellä Mikko ajoi loisteliaasti kolmanneksi ultakonkareiden (Tiimo ja Kari) jälkeen, ja myös naisten 60 km:n kisassa tuli kovaa jälkeä, kun Irene ja Piia veivät kolmos- ja nelossijan. Lisäksi on myönnettävä, että vaimo yllätti suorituksellaan, vaikka joutuikin varsinaista kisastarttia myöhemmässä lähdössään seisomaan jonoissa. Tahkon reitti on paikoin melko tekninen, ja tänä vuonna muta lisäsi haastavuutta entisestään, mutta silti Hanna selvisi reissusta mallikkaasti. Olen edelleen sitä mieltä, että meidän perheen ainoa urheilija on naispuolinen, ja jos kyseinen henkilö panostaisi kunnolla maastopyöräilyyn, jälki voisi olla aika hurjaa. Miesten kuudellakympillä voitto meni Viroon, kun ikinuori Alges Maasikmets karisti muut kannoiltaan. Skins-kapteeni joutui keskeyttämään vatsavaivojen vuoksi, mutta Simo olisi kuulemma ajanut toiseksi, jos vaan olisi noudattanut meikäläisen ohjetta ainoasta oikeasta kisarenkaasta. :) Nyt virheellinen rengasvalinta oli aiheuttanut voltin jyrkässä loppulaskussa pudottaen sijoituksen viidenneksi. Lehtisen Sakken (3.) menoa ei voi kuin ihailla, ja aina kovassa iskussa oleva Olmi ajoi vahvasti neljänneksi. Ja pakko on vielä mainita kuudenneksi taistellut Vähämetsän Juha, jonka kanssa ajettiin kimpassa Laajavuoren maratonissa. Itselläni ei olisi Tahkolla ollut mitään jakoa tuohon kyytiin! Yhden kierroksen kisassa kanuunalippua piti korkeimmalla Perttu, joka ajoi hienosti 15:nneksi.
Viisi parasta + Touko 120 km:n palkintojenjaossa.
Huh, huh ja huh! Olipahan Tahko! Tapahtuman järjestäjä on kaiken muun loistokkuuden lisäksi panostanut aina myös siihen, että sarjojen parhaat palkitaan kunnolla. Tällä kertaa mukaan lähti oheisen kuvan mukainen hökötys, jota kootessa sunnuntai-ilta kuluikin mukavasti. :)
Tahkon tuliaiset 2012.
Tahko MTB:n tulokset löytyvät täältä.