Kisaraportti Hämeenlinnan mtb-maratonista 28.9.2008
Kauden 2008 viimeinen maastopyöräilyn maraton-cupin osakilpailu ajettiin sunnuntaina 28.9. Hämeenlinnassa. Hämeenlinnan rataa, joka ajetaan yhtenä 60 km:n lenkkinä, pidetään yleisesti yhtenä maraton-cupin hienoimmista, ja toki se sitä onkin. Oman suosikkilistani terävimpään kärkeen se ei kuitenkaan kuulu, sillä hienojen polkupätkien vastapainoksi radalla on useita kilometrien mittaisia hiekkatieosuuksia, joilla olen tunnetusti pulassa päivän kunnosta huolimatta. :) Joka tapauksessa kauden päätöskisaan oli mukava lähteä. Sää suosi, ja paikalla olivat kaikki tutut kilpakumppanit paria poikkeusta lukuunottamatta. Oli hauskaa päästä vielä kerran viivalle ennen pitkää ja pimeää talvikautta.
Lähdön jälkeinen kilometri oli reipas mutta mukavan vähähappoinen, sillä se ajettiin mönkijän peesissä. Mutta heti, kun vapaa vauhti alkoi, happotaso nousi tietenkin maksimiinsa. :) Kovimmasta vauhdista vastasivat Hiltusen Paavo, Ojalan Henri ja Kanasen Kimmo. Itsekin lähdin taas järjettömän kovaa, ja taisi olla pariin otteeseen varsin lähellä, ettei mahalaukku tyhjentynyt yläkautta. Alkuhärdellin jälkeen matkaa taitettiin kuuden kaverin porukassa, jossa ajoivat Heinikaisen Jari, Niemisen Tommi, Vainion Panu, Pakkasen Jarkko ja Sohkasen Simo. Oloni oli edelleen huono, mutta pystyin kuitenkin sinnittelemään ryhmän mukana. Yksi kuluvan kauden parhaista kilpakumppaneistani, Kuiton Antti, oli hetken päästä radan varressa rengasongelmien takia, mikä heikensi ajofiilistä hetkeksi. Hiljalleen aloin kuitenkin tuntea oloni vahvemmaksi, ja siirryin ryhmän veturiksi. Pian kävikin niin, että huomasin ajoporukkamme supistuneen kolmehenkiseksi, sillä vain Jarkko ja Simo olivat enää mukana. Hetken päästä saimme kuitenkin kiinni Tyynelän Samin, joten tästä eteenpäin matka jatkui taas neljän hengen ryhmässä. Oma etenemiseni ei ollut missään nimessä terävää, mutta ihan alkumatkan kaltaisessa tiltissä en enää ollut. Polkuosuuksilla ajo sujui rennosti ja melko helposti, mutta hiekkatiepätkillä olin vuorovedosta huolimatta pulassa. Vuorovetojuna kyllä toimi varsin hyvin, sillä kaikki neljä miestä olivat vuorollaan keulassa. Vauhti pysyi pitkähköillä hiekkatieosuuksilla kovana, mutta rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että lähes kaikkeni jouduin iskemään pysyäkseni porukan mukana. Mutta sitten taas, kun päästiin polkuosuuksille, tilanne helpottui radikaalisti. Pystyin poluilla irtoamaan porukasta rennolla ajolla, ja pariin otteeseen kävikin niin, että Jarkko, Simo ja Sami ajoivat minut kiinni polkua seuranneella hiekkatieosuudella. Kun kisasta oli ajettu noin puolet, neljän hengen porukkamme oli edelleen nipussa. Tuollaisessa porukassa oli hienoa ajaa, sillä kaverit auttoivat toisiaan sekä poluilla että tieosuuksilla. Poluilla auttaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että ensimmäisenä ajava varoittaa taaempana tulevia pahoista kivistä ja tiukoista kurveista. Tunnelma oli mukavan leppoisa, ja se keveni entisestään, kun Sami ihan vakavissaan kysyi retken puolivälin paikkeilla, että "kuinkas monta kierrosta tässä kisassa ajetaankaan". Miehellä oli siis yllin kyllin voimia jäljellä. :) Kisan puolivälin paikkeilla ryhmämme taisi olla suurinpiirtein sijoilla 10-13.
Tässä kisa on vasta aluillaan, takana on vajaat 10 km.
Kisan jälkimmäinen puolisko alkoi kohtuullisen hyvissä merkeissä. Toki olin edelleen hiekkatieosuuksilla vaikeuksissa, mutta poluilla homma tuntui jopa helpolta. Päätinkin hieman lisätä vauhtia, kun sopiva polkuylämäki koitti. Seinäjoen kisan kaltaista iskua en saanut käyntiin, mutta onnistuin kuitenkin irtoamaan porukasta. Simo seurasi lähimpänä, mutta hänkin jäi noin 100 metrin päähän. Oma etenemiseni jatkui tasaisen vahvana, vaikka edelleenkään en ollut terävimmilläni. Pian eteen tuli kuitenkin yllättävä selkä, kun sain kiinni Tampereen sm-kisassa pronssia voittaneen Kangaskokon Juhan. Viime aikojen sairastelut lienevät vieneen Juhalta parhaan terän, mutta hyvällä mielellä mies tuntui kuitenkin olevan. Kun sitten jatkoin omaa ajoani, Juha huusi vielä, että Träskelinin Antti ja Siltasen Mikko eivät ole kovin kaukana edessä. Tämänkaltainen käytös on hyvä esimerkki siitä, kuinka reilua väkeä näissä kisoissa kiertää: vaikka oma ajo ei sujuisikaan parhaalla mahdollisella tavalla, kavereiden kannustamista ei kuitenkaan unohdeta. Juhan sanoista innostuneena yritin kiristää hieman vauhtiani. Edelleenkään en saanut itsestäni ihan parasta irti, mutta Antin ja Mikon selät alkoivat kuitenkin vilkkua horisontissa. Tieosuuksilla näytti siltä, että selät loittonivat entisestään, mutta sitten taas polkupätkillä taisin miehiä hieman saavuttaa. Iskuetäisyydelle en kuitenkaan päässyt, ja pian kävikin niin, että Turusen Aki tuli takaa kovaa ja ilmestyi peesiini. Sanoin Akille, että jos voimia löytyy, pari edessä olevaa kaveria saattaisivat vielä olla tavoitettavissa. Pian Aki sitten iskikin sen verran reippaasti, ettei minulta löytynyt paukkuja tuohon vastata. Ihan kohtuullisesti oma ajonikin silti edelleen sujui. Homma oli hieman samanlaista kuin Finlandiassa, eli perusjaksaminen oli ok, mutta teräväksi ajamista ei voinut parhaalla tahdollakaan kutsua. Pian edessä oli kuitenkin murheellinen näky. Radan lopusta löytyi muutama kohtuullisen tekninen kivikkopätkä, ja juuri hetkeä aiemmin minut ohittanut Aki oli kivikossa kyljellään. Mies huusi tuskissaan siihen malliin, että tilanne näytti oikeasti varsin uhkaavalta. Hetken aikaa mietin, pitäisikö tällaisissa tilanteissa pysähtyä auttamaan kaveria, mutta koska avuksi riensi neljä kilpailua seuraamassa ollutta katsojaa, päätin jatkaa matkaani. Kilpailun jälkeen kävi onneksi ilmi, että muutamaa verinaarmua ja kovasta tärskystä seurannutta hapenpuutetta vakavampia vammoja Aki ei saanut. Kisaa oli jäljellä enää muutama kilometri, mutta sain kuin sainkin vielä yhden uuden selän näkyviini. Antti ja Mikko olivat onnistuneet säilyttämään eronsa minuun käytännössä muuttumattomana, mutta tutun sinisessä asussa ajanut Perttu Turku alkoi tulla selkä edellä vastaan. Pertun kanssa on tullut ajettua jo useita hyviä kisoja tällä kaudella, vaikka ajotyylimme varsin erilaiset ovatkin. Perttu lähtee paukusta aina niin kovaa, ettei itselläni ole tuohon kyytiin eväitä, mutta ainakin Laajavuoressa, Finlandiassa ja Tampereella on kuluvalla kaudella käynyt niin, että kisan jälkimmäisen puoliskon vauhtini on ollut sen verran hyvää, että viimeisten kilometrien aikana on oltu samoissa asemissa. Ja taas kävi niin. Pertun ohituksen jälkeen näytti siltä, ettei uusia selkiä ole enää tavoitettavissa. Antti ja Mikko vilahtelivat vielä horisontissa, mutta miesten jalat olivat yhä niin hyvässä kunnossa, ettei tavoittaminen ollut enää käytännössä mahdollista. Loppuosa kisasta olikin sitten puhdasta nautiskelua, kun takaakaan ei näyttänyt uhkaajia enää tulevan. Ehdin viimeisen kilometrin aikana miettiä mielessäni sitä, että kuluva kisakausi, jota oli jäljellä enää pari minuuttia, ylitti lopulta kaikki odotukset moninkertaisesti. Ja näissä tunnelmissa oli tietenkin kovin mukavaa ajella kauden viimeisen kisan maalivaatteen alta. Sijoitukseni kisassa oli kahdeksas. Hävisin ykköseksi ajaneelle Ojalan Henrille kuutisen minuuttia.
Tämä kisa kirkasti entisestään omaan ajooni liittyvät vahvuudet ja heikkoudet. Poluilla taidan olla Henkka poislukien lähellä kärkivauhtia, mutta tieosuuksilla kyyti on niin kylmää, että itselläni on vaikeuksia jopa muiden peesissä. Tässä valossa Seinäjoen kisan poikkeuksellinen menestykseni onkin varsin loogista, sillä Seinäjoella ajettiin pitkiä pätkiä teknisillä ja pohjaltaan pehmeillä poluilla. Kun sitten taas mennään sellaisille reiteille, joissa keskinopeus nousee hiekkatieosuuksien ansiosta lähelle kolmeakymppiä, kärkivauhtiin ei ole käytännössä jakoa. Ehkä tälle heikkoudelle voisi yrittää pitkän talven aikana jotakin tehdä, mutta toisaalta polkuajeluun liittyvä vahvuuteni on seuraus siitä, mitä tykkään oikeasti tehdä. Siksi harjoittelu tulee jatkossakin säilymään ylivoimaisen polkupainotteisena. Tässä on kuitenkin valtavan paljon enemmän kyse miellyttävästä elämäntavasta kuin tavoitteellisesta harjoittelusta, vaikka moni läheltä elämääni seuraava saattaa toista mieltä ollakin. :) Mutta joka tapauksessa kisakausi 2008 oli niin hieno kokemus, että tuskin tämä touhu tähän jää. Jos käy niin onnellisesti, että pysyn terveenä tulevan syksyn ja talven, tarkoitus on yrittää elää siten, että fillari kulkee kauden 2009 avauskisassa jälleen kovempaa kuin ikinä ennen. :)
Hämeenlinnan mtb-maratonin tulokset löytyvät täältä.