Kisaraportti Tahkon 180 km:n kisasta 2.7.2011
Tahko MTB on suomalaisen maastopyöräilijän joulu, juhannus ja pääsiäinen. Tämä Suomen ylivoimaisesti suurin maastopyöräilytapahtuma keräsi tänä vuonna noin 1800 ajajaa, ja kun kaikki paikalla olleet ihmiset lasketaan mukaan, tapahtuman väkimäärä taisi lähennellä jo kolmeatuhatta. Ja mikäs oli Tahkolla ollessa, kun sää oli ainakin oleskelun kannalta käytännössä paras mahdollinen. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja lämpötila kipusi päivän aikana kolmenkympin tuolle puolen. Kisaamisen kannalta olosuhteet olivat kuumuuden takia varsin raskaat, mutta silti kuumuus ja rutikuiva rata on ainakin omasta mielestäni parempi yhdistelmä kuin viileä sää ja kuravelli. Toki viileä sää ja kuiva rata olisi kuitenkin se paras mahdollinen vaihtoehto. :) Ylivoimaisesti suurin osa 1800 osallistujasta kiersi Tahkon hienon radan kertaalleen, mikä tarkoittaa matkana 60 kilometriä. Kaksi kierrosta, eli 120 km, oli tänä vuonna erityisen kovatasoinen keräten porukkaa noin 200 kuskin verran. Tahkon pisin koitos oli tällä kertaa kolme kierrosta, eli 180 km. Itse olin lauantaina aamuviideltä mukana tässä lähdössä, joka sekin keräsi ennätykselliset 39 osallistujaa. Tuskainen päivä oli tiedossa, mutta aamu oli onneksi mukavan viileä.
Etukäteen ajateltuna 180 km:n kisassa oli yksi kaveri ylitse muiden. Viron Tiimo Tonisson oli kuluneina vuosina voittanut Tahkon pisimmän matkan useasti, ja oletettavaa oli, ettei miehen kyydissä tule tänäkään vuonna kukaan pysymään. Tiimon takaa löytyi kohtuullisen tasainen kotimaisten ajajien porukka, johon etukäteen laskettiin ainakin Veikkolaisen Kari ja Pohjasvuon Pasi. Ulkopuoliset varmaan laskivat minutkin mukaan tuohon ryhmään, mutta itse en ollut asiasta ollenkaan vakuuttunut, sillä olihan kuluneen kesän pitkien lenkkieni määrä laskettavissa käytännössä yhdellä sormella. :) Oma tavoite olikin starttiviivalla varsin selkeä: ensimmäinen ja toinen kierros on pyrittävä ajamaan mahdollisimman rennosti ja vähillä hapoilla, ja viimeinen kierros tullee joka tapauksessa olemaan hämärän rajamailla vaeltelua, joten sitä on turha sen enempää suunnitella. Lisäksi oleellista oli syödä ja juoda tasaisesti ja runsaasti. Mutta viimeaikaisten XCM-kokemusten perusteella ehkä oleellisinta kuitenkin oli pitää fillari ehjänä, joten kaikenlainen höntyily oli unohdettava heti alkuunsa. :)
Ensimmäinen kierros alkoi kohtuullisen vauhdikkaasti. Pasi piti hiekkateillä pääosin vauhtia, ja kärkeen muodostuikin nopeasti neljän hengen ryhmä, jossa itseni lisäksi ajoivat myös Tiimo ja Myllysen Mika. Pasin kanssa tuli pariin otteeseen ihmeteltyä, missä Kari on, mutta sen enempää ei sitten kuitenkaan alettu taakse vilkuilla. Reipas meno jatkui, ja rehellisyyden nimissä Pasi veti kyllä oman happomittarini mukaan melko kovaa. Porukka pysyi kuitenkin kasassa, ja kun saavuttiin ensimmäiseen Kinahmin nousuun, Karikin liittyi ryhmään. Kinahmi kuitenkin hajotti porukan, sillä Tiimo karkasi. Myös Pasi irtosi jonkin verran, kun itse jalkauduin jyrkimmissä kohdissa ja jäin Pasista parinkymmenen sekunnin päähän. Kinahmin päällä ollut kivikkopolku sujui kuitenkin jouhevasti ja rennosti, vaikka kivet tulikin renkaidensuojelumielessä kierrettyä varsin varovasti ja tarkasti. Kovin tökkiväksi ajo ei kuitenkaan mennyt, vaan homma tuntui melko helpolta. Silti ei ollut yllätys, että takana alkoi pian kolista. Karin endurotaidot tunnetaan yleisesti, ja pian mies tykittelikin takaa sellaista kyytiä, että tein kiltisti tilaa nopeammalle kaverille. Hetken yritin matkia ajolinjoja ja nauttia peesistä, mutta nopeasti totesin puutteellisen ajotaitoni altistavan renkaiden kyljet liian suurelle riskille, ja hölläsin hieman. Tässä onkin yksi Tahkon reitin hienoista puolista: jos osaa ajaa, siitä on Tahkolla konkreettista hyötyä. Ja pian tilanne olikin sitten se, että Kari ajoi kiinni myös Pasin, ja kaksikko vilahtelikin edessäni aika ajoin. Eroa ei kovin paljoa ollut, mutten kuitenkaan nähnyt järkeväksi alkaa riskeerata, vaan jatkoin omaa rentoa ajoa minimiriskillä. Kinahmin laskussa tuntui tosin välillä siltä, että onko kilpailussa mielekästä ajaa alamäet näin hitaasti ja varman päälle, mutta pidin kuitenkin suunnitelmastani kiinni. Ja kun sitten päästiin kierroksen puolivälistä löytyvälle hiekkatieosuudelle, huomasin Karin ja Pasin ajavan puolisen minuuttia edessäni. Tiimoa ei näkynyt horisontissa edes pitkillä suorilla. Sijoitus oli tässä vaiheessa neljäs, ja kun yritin pariin otteeseen vilkuilla taaksepäin, ihan lähietäisyydellä ei uhkaa näkynyt. Nyt edessä oli reitin toinen suuri nousu, Kinahmi II, joka meni jyrkimmiltä osiltaan jälleen kipittelyksi. Erityisesti Taivaan portaat Tahkon tapaan -osuus on niin jäätävä, ettei taida Suomesta löytyä edes montaa trial-kuskia, joka pääsisi sen jalkautumatta ylös. Jaloistani löytyi kuitenkin voimia vielä hyvin, ja kipittely olikin jyrkkyydestä huolimatta helpohkoa. Ja sama tahti jatkui pitkillä polkupätkillä, joita kierroksen loppu sisälsi. Yritin koko ajan ajaa rennosti ja ennen kaikkea järkevästi. Välillä fillarinrikkomispelko taisi lipsahdella liiallisuuksien puolelle, minkä seurauksena alamäkivauhti oli säälittävän hidas, mutta muuten homma toimi kohtuullisen hyvin. Kun kierrosta oli noin kolmannes jäljellä, horisontissa alkoi vilkkua varsin yllättävä selkä. Takapuolessa luki "Porter Racing", joten miehen täytyi olla Tiimo, vaikken sitä ensin meinannut todeksi uskoakaan. Hiljalleen selkä lähestyi, ja kun pääsin hiekkatiepätkällä rinnalle, samantien Tiimo myös tipahti. Miehellä oli ongelmia polkimensa kanssa, vaikkei reippaasti hidastunut vauhti tainnut täysin sillä selittyäkään. Joka tapauksessa kisa oli nyt merkittävästi muuttunut, kun ylivoimainen ennakkosuosikki oli vaikeuksissa. Omalta osaltani ensimmäisen kierroksen loppu sujui kohtuullisen helposti, ja myös viimeinen suuri nousu, El Grande, oli jaksavaa kiipeilyä. Keskivauhdin osalta ensimmäinen kierros oli lopulta varsin tarkasti suunnitelmien mukainen, sillä kellossa oli noin kolme tuntia, kun toinen kierros alkoi. Kari ja Pasi olivat vielä huoltopaikalla, kun pysähdyin ottamaan Hannalta uudet pullot ja marjapiirakoita, mutten kuitenkaan ihan ehtinyt miesten peesiin.
Tyhjät pullot ovat juuri vaihtumassa täysiin ja ensimmäinen kierros toiseksi.
Vaikka ensimmäisellä kierroksella jalka olikin melko hyvä ja sykkeet herkässä, ajamista häiritsi lievästi oksettava olo, joka oli tarkkaan ottaen alkanut jo kisaa edeltäneenä päivänä. Toisen kierroksen alussa tästä muodostui jonkinlainen ongelma, sillä Hannalta saatujen marjapiirakoiden upottaminen kurkkuun ei tahtonut onnistua. Jaloista löytyi kyllä vielä ruutia ihan hyvin, mutta yleinen olotila heikkeni nyt siinä määrin, ettei ajamisesta pystynyt enää nauttimaan. Pasin ja Karin vuorovetojuna loittoni hiekkatieosuudella horisonttiin, mutta pystyin silti itsekin pitämään kohtalaista vauhtia yllä. Mutta ongelmatonta ajaminen ei enää ollut, sillä lämpötila alkoi hipoa kolmekymppiä, eikä edes urheilujuoma tahtonut enää upota. Edessä oli vielä kuitenkin noin seitsemän tunnin reissu, joten energialle olisi todellakin ollut käyttöä. Join toisen kierroksen ensimmäisen puolikkaan aikana väkisin litran verran urheilujuomaa ja sain nieltyä myös yhden marjapiirakan, mutta sen jälkeen mitta alkoi ollakin jo täynnä. Jaloissa ei ollut ihmeemmin moittimista, sillä ykkös-Kinahmi nousi helpohkosti ja polkuajelu oli sujuvaa, mutta kierroksen puolivälin hiekkatiepätkällä oli välillä nieleskeltävä mahalaukusta noussutta marjapiirakkaa. :) Kakkos-Kinahmikin kuitenkin nousi jollain lailla, vaikkei olo hyvä ollutkaan. Tunkkauksen aikana olisi ollut hyvin aikaa juoda, mutta koska urheilujuoma ei enää millään uponnut, vilunväreet alkoivat tehdä tuloaan, mikä ei kolmenkympin helteessä ollut kovinkaan hyvä merkki. Teinkin sitten radikaalin ratkaisun ja päätin alkaa litkiä pelkkää vettä. Täytin seuraavalla huoltopisteellä molemmat juomapulloni kylmällä vedellä, joka maistuikin varovasti sanottuna taivaalliselta. Vesi upposi mieheen kuin kuivaan hiekkaan, ja samalla etova olo alkoi hiljalleen helpottaa. Toisen kierroksen jälkimmäisen puolikkaan aikana vettä tulikin litkittyä neljä ja puoli litraa, ja oksettava olo oli enää muisto vain. El Grande nousi edelleen helpohkosti, ja ongelmista huolimatta toinenkin kierros pysyi kohtuullisen hyvin ennalta suunnitellussa aikataulussa. Kellossa oli kolmannen kierroksen alkaessa noin 6:15, joten toiseen kierrokseen kului noin 3:15.
Kolmannen kierroksen alussa sijoitukseni oli varsin tukevasti kolmas, sillä sekä eteen että taakse oli väliaikatietojen perusteella eroa kymmenisen minuuttia. Olo oli nyt ok, mutta toki jaloista alkoi jo olla puhti pois. Eikä sekään voinut olla vaikuttamatta, etten ollut puoleentoista tuntiin saanut kurkustani mitään vettä väkevämpää alas. Jatkoin kuitenkin vesilinjalla, sillä jo pelkkä marjapiirakoiden tai urheilujuoman ajattelu sai aikaan ainakin henkisen oksennusrefleksin. :) Tiesin kyllä, että energiavaje odottaa jo nurkan takana, mutta kylmä ja raikas vesi tuntui nyt olevan ainoa aine, joka mieheen upposi. Näillä eväillä lähdettiin siis kolmannelle kierrokselle. Reidet alkoivat erityisesti penkistä polkien tuntua jo tyhjiltä, mutta ylämäet pystyin onneksi ajamaan putkelta, mikä helpotti merkittävästi etenemistä. Runsas vedenjuonti taisi auttaa siihen, että toisen kierroksen alkupuolella krampin ensioireissa tärisseet etureidet toimivat nyt yllättävänkin hyvin. Mutta puhtia ei enää miehestä löytynyt. Ykkös-Kinahmissa alkoi jo olla vaikeaa, mutta onneksi kevyt pyörä kevensi tunkkauksen epämiellyttävyyttä. Kivikkopolkuajelukin oli nyt kaikkea muuta kuin sujuvaa, sillä kovin aktiivinen en enää jaksanut olla, vaikka varovaisuuteen yhä panostinkin. Renkaat pysyivätkin ehjinä, mutta yhden pinnan jouduin takakiekosta Kinahmin peikolle uhraamaan. Samalla kiekkoon tuli reippaasti heittoa, mutta onneksi se mahtui kuitenkin pyörimään takahaarukassa eikä aiheuttanut sen enempää ongelmia. Mutta mies alkoi olla lievästi sanottuna niitissä, kun kolmannesta kierroksesta oli vielä reilu puolet jäljellä. Hetkellinen helpotus löytyi kakkos-Kinahmin juurelta, jossa oli tarjolla taikajuomista jalointa, Kinahmin kirkasta lähdevettä. Täytin molemmat pullot tuolla eliksiirillä, ja kulautin kaiken kurkusta alas samalla, kun raahasin itseäni rinnettä ylös. Olo parani hetkeksi, mutta eipä lisäenergiaa taida kuitenkaan vedestä juurikaan saada, joten lähinnä henkisestä virkistymisestä lieni kyse. Pian kuulin taas väliaikoja, ja sekä eteen että taakse oli nyt noin vartin verran eroa. Reitin varrella olleiden ihmisten ja kanssa-ajajien kannustus ja ystävällisyys piristivät kummasti mieltä, mutta ruutia ei miehestä enää löytynyt. Miettisen Olli, eli sadankahdenkympin kärki, livahti hiekkatiellä ohi, mistä tuli myös hetkeksi mieleen virkeyttä. Ja kun jonkin ajan kuluttua alkoi taas tuntua synkältä, Maukan vaimo Laura heitti niskaan sellaisen kannustusryöpyn, ettei siitä yksinkertaisesti voinut olla piristymättä. :) Hetken päästä Maukka tulikin sitten kahden kierroksen kisan kakkossijalla takaa ohi, ja molemminpuolinen tsemppaus auttoi taas hetkeksi. Eli vaikka kolmannen kierroksen jälkimmäinen puolikas olikin olevinaan kovinkin tuskainen eikä fillari tuntunut liikkuvan enää yhtään mihinkään, kannustuksesta sai kummasti voimaa. Kanssa-ajajia tuli ohiteltua runsain mitoin, ja kaikki antoivat ihmeellisen ystävällisesti tietä, vaikka joutuivat usein pysähtymään polun viereen. Käsittämättömän positiivisella mielellä tuntui väki olevan liikkeellä, mikä onkin omasta mielestäni yksi Tahkon hienoimpia juttuja. Kierroksen loppuosan polkupätkillä onnistuin itse sähläämään sen verran, että takaa tullut kahden kierroksen kolmonen, Vastarannan Mikko, taisi kärsiä toilailustani muutaman sekunnin. Aloin olla niin niitissä, etten edes yrittänyt ajaa märkää kivikkonotkelmaa, vaan hyppäsin jaloilleni melko lailla suoraan Mikon ajolinjalle. Vaikka kisa alkoikin hiljalleen olla jo voiton puolella, raskaita polkunousuja oli vielä kiivettävinä. Ja jälleen tuli ilmi se, kuinka paljon väsyneenä ajaminen on päästä kiinni. Oletin automaattisesti, että kierroksen loppupuolen polkunousut tulee taluteltua, mutta lopulta ainoastaan yhdessä jyrkässä hiekkatienousussa jouduin jalottelemaan. Kaikki muut ylämäet pääsin ajamalla ylös, mikä ihmetytti itseäni hieman. Olo oli olevinaan sellainen, ettei fillari liikkunut enää mihinkään ainakaan penkistä, mutta ylämäet sain kuitenkin putkelta ajettua, vaikka fillarin pienin välitys oli 26x25. Ja kun reittiä oli jäljellä enää yksi iso nousu, El Grande, olin ainakin henkisesti jo lähes kotona. Tiesin, että jaksan kyllä vääntää Granden ylös, kunhan maltan ottaa rauhallisesti nyppylän kerrallaan. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Mäen päällä olikin sitten aika hieno fiilis, vaikka laskettelurinteen turvallinen pudottelu olikin vallinneessa psykofyysisessä tilassa kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. :) Koplailin kuitenkin jarruja siinä määrin, että fillari pysyi koko mäen ajan hallussa, eikä mikään voinut enää pidätellä riemua. Ja vielä ennen maaliintuloa oli tarjolla yksi erityisen hieno hetki, kun Skins-mökin ohittaminen aiheutti infernaalisen kannustusmetelin. Oltiinkin taas siinä tilanteessa, ettei maaliintulofiiliksiä voinut sanoin kuvata. Kaikki ei tällä kertaa mennyt omalta osalta ihan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta kisan viisi viimeistä minuuttia olivat niin hienot, että niitä varten kärsii oikein mielellään kymmenen tuntia. :) Kolmen kierroksen voiton otti lopulta Kari, joka jätti DH-taidoillaan Pasin loppulaskussa reilun minuutin päähän. Itse jäin Karista reilut 26 minuuttia, joten jossiteltavaa ei todellakaan jäänyt. Kovimmat jätkät voittivat. Myös oma kolmossijani oli lopulta turvallinen, sillä neljänneksi ajanut Janne Airaksinen jäi Karille 43 minuuttia.
Noin minuutin päässä maalista, ja noin 10 sekunnin päässä korvia huumanneesta Skins-metelistä. :)
Kanuuna(lenkki)menestys oli tämän vuoden Tahkolla kerrassaan jäätävää. Miesten sadankahdenkympin kisan kymppikärjestä kuusi ajajaa on käytännössä samaa lenkkiporukkaa, sillä Maukan kakkossijan lisäksi sijat 4, 8 ja 10 menivät kanuunatovereille Jarkko, Jukka ja Ari. Ja jotta dominointi olisi vieläkin väkevämpää, samaan lenkkiporukkaan kuuluvat Mäkelän seikkailukuninkaat nappasivat sijat kuusi ja seitsemän. Naisten kahdella kierroksella tulos ei näyttänyt juurikaan huonommalta, sillä Piia ja Anna ajoivat sijoille neljä ja viisi. Miesten kuudellakympillä Perttu jatkoi loisteliasta menoaan ajaen kivikovassa seurassa seitsemänneksi, eikä huonolta näyttänyt tilanne kolmella kierroksellakaan, kun kymmenen parhaan joukossa oli kolme kanuunaa. Aika väkevää alkaa meno olla, vaikka manageri Selveniuksen kipparoima Team Skins ansaitusti Tahkon joukkuekisan voittikin.
Maaliintulohaastattelussa oli perinteisen vaikeaa keksiä mitään järkevää sanottavaa...
Teki samanaikaisesti mieli itkeä ja nauraa. :)
Palkintojenjaossa toiseksi ajaneen Pasin vieressä. Karista näkyy vain vasen käsi. :)
Nyt on voittajakin kuvassa.
Vaikka oma kolmen kierroksen ennätys paranikin tänä vuonna reippaasti, kokonaisuutena ajo ei ollut yhtä ehjä kuin vuonna 2009. Siitä huolimatta kaikki sujui lopulta varsin hyvin, ja litkutettu fillarikin toimi erittäin hienosti alusta loppuun. Ja sekin oli taas miellyttävää huomata, ettei tässä lajissa ole todellakaan kovin paljon iällä väliä. Junnut ajavat Pertun johdolla tosi kovaa, mutta toisaalta kuudenkympin kisan voittanut Viron Maasikmets on syntynyt vuonna 1968, joten ikähaitaria riittää ihan mukavasti. :) Ja Pasikin näytti taas omalla ajollaan sen, että miehen vauhti vaan kasvaa vuosien karttuessa. Tästä on siis joka tapauksessa hyvä jatkaa, mitä se sitten tarkoittaakaan... :)
Tahko MTB:n tulokset löytyvät täältä.